Viikon Pitäjäläinen 7.3.2019

Kiitos työelämästä ja opista Kuopion kaupungin varhaiskasvatus, jossa johdin päiväkoteja liki 40 vuotta. Tutuksi tulivat Tiukanlinna, Puijonlaakso, Aittolampi, Melalahti, Riistaveden perhepäivähoito ja Tarinatahko. Työurani viimeisin etappi oli siis Nilsiässä, eli palasin ns. juurilleni. Aloitin "urani" 1977 Nilsiän kiertävän päiväkodin harjoittelijana, josta pääsin opiskelemaan Ouluun lastentarhanopettajaksi ja ensimmäinen päiväkodinjohtajuus oli Varpaisjärven kiertävässä päiväkodissa 1980-1981.

Kuten Pitäjäläisen jutussa ilmenee (juttu löytyy fb sivultani) päivähoito, nykyään nimikkeenä varhaiskasvatus, on muuttunut huimasti sitten 80-luvun. Silloin se oli opettajakeskeistä ja henkilöstön roolit oli aikalailla tarkasti määriteltyjä. Ryhmät olivat suuria mutta lapset silti hallittavissa. Vanhempien toiveita ei juurikaan kuunneltu, sillä päiväkotipaikka itsessään oli jo lottovoitto.

90- luvulla tuli vapaa kasvatus ja perheiden laman vaikutukset heijastuivat myös lapsiin. Tehtäväjako alkoi himmetä, kaikki tekivät kaikkea ja esimiesvastuu oli hakusessa. Kaikilla tuli olla jättekivaa ja oli aikaa tehdä yhteisöllisiä juttuja. Henkilöstön juhlaesitykset olivat yleisiä.

2000-luvulla tuli kehittäminen ja projektit. Moneen hankkeeseen lähdettiin innolla mukaan, mutta ne jäivät kuin vaiheeseen uusien aatteiden työntyessä tilalle.
Se oli rankkaa esimiesaikaa, sillä koko ajan tulvi uutta opeteltavaa, esimerkiksi ATK ohjelmat ja henkilöstökin oli kuin tuuliajolla. Esimies oli usein puun ja kuoren välissä. Lapset alkoivat oireilla ja vanhemmat huomasivat oikeutensa. Vaihtuvuutta oli sekä henkilökunnassa että lapsissa kun hoitosopimuksia laadittiin räätälöidysti perheiden tarpeiden mukaisesti. Levottomuutta ilmassa. Tilanahtautta ja sisäilmaongelmia, tai silloin ne tiedostettiin!

On tullut digitalisaatiota, yksilöllistä VASUa, havainnointia ja dokumentointia, MUTTA onko itse lapsi mennyt pesuveden mukana. Tärkeintä kuitenkin on SYLI ja KUUNTELEMINEN. AJAN ANTAMINEN.