This is my life

Kotini seinällä on iso, värikäs taulu, jossa jokainen vieras kokee omanlaisensa mielenmaiseman. Minuun se kolahti heti, my life. Omassa näyssäni rosoiset, eri paksuiset, vääränvänkyrät musta- valko-harmaat puunrungot nousevat kohti korkeuksia, välillä katkeillen, mutkitellen, versoten uutta kasvua. Taustan värit punainen ja oranssi iskevät alitajuntaan kuin konsanaan horoskooppihärälle, takaviiston pilkahdukset sinistä ja vihreää rauhoittavat. Jokainen runko jököttää maaperän usvassa vahvasti juurillaan; siitä lähtee elämä, energia, matka, kokemus, kasvu. Niin yksin mutta kuitenkin kaikki yhdessä, toisiinsa kietoutuen, toisistaan turvaa hakien. Tämän teoksen on maalannut taiteilija, elokuvantekijä, Sasu Kerman. Nähtyäni taulun facebookissa, tiesin heti - tämä on minun maailmani.

Tasan kaksi kuukautta olen opetellut olotilaa, missä meistä yhä useampi jo on ja moni hartaasti haaveilee; eläkkeelle pääsyä pitkän työuran päätteeksi. Huomaan miten fyysiset vaivat helpottuvat, henki kulkee ja pystyy jo kuittaamaan univelkaa pois. Hidastamaan opettelu, ns. downsihtaaminen on tosin vaikeaa, sillä lista tekemättömistä sitku- töistä odottaa. Elämä ei olekaan enää aikataulutettua, vaan asioiden ”poes poekkeen” puuhailua ja yht ́äkkiä huomaakin olevansa kymmenen keskeneräisen asian loukussa. Asioiden priorisointi tuottaa vaikeuksia velvollisuudentunnon ja itsekkyyden käydessä sisäistä Jaakobin painia, kun sieltä jostain korvan takaa takaraivosta kuiskuttaa se lapsuuden pieni, kiltti tyttö, pitäisikö hoivata iäkästä vanhempaa ja pikkuinen lapsenlapsikin kaipaisi kaitsijaa.

Jussi Tuovinen kirjoitti tässä taannoin eräässä paikallislehdessä änkyryydestä. Se kolahti. Itsekin huomaan aika ajoin omaavani tuon häijyn luonteenpiirteen. ”Änkyröityminen on läheistä sukua toiselle vanhenevien vaivalle, mielensä pahoittamiselle, mutta änkyrä ei surkuttele itsesäälissä vaan käy siilipuolustukseen kaikkea sitä vastaan mikä ei miellytä.” Änkyrämäisesti voi myös puolustaa pulassa olevia ja siten änkyrät eläkeläiset voi nähdä voimavarana. Vanhemmiten uskaltaa sanoa sanansa ja olla asioista eri mieltä. Tähän ikään ehtineet ovat kuin tauluni vahvat puut, vielä energiset ja yläilmoihin kurkottavat jököttäjät, voimavara yhteisöllisyydelle, yhdessä tekemiselle ja kokemiselle. He ovat yhdistysten ylläpitäjiä, mutta uusia versoja tarvitaan kasvamaan.

Kun työelämässä on aina ymmärtänyt ja tukenut, organisoinut ja ohjeistanut, nyt itsehellinnän on totisesti ansainnut: kehon huoltovenyttelyt, satunnaiset keskipäivän kylpyläkäynnit, pihan hoitotyöt, jos päivä paistaa, päivän lehti antaumuksella aamukahvin äärellä... Tekee mikä tuntuu hyvältä ja menee minne mieli vie. Tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Pikku Myyn sanoin: ”Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa.”

Kirjoittaja on downsihtaamista opetteleva kuntapäättäjä